Lauseen hurma ja nahanluonnin ahdinko

Viime tiistaina olin Otavan kirjakaupan iltapäiväsalongissa 

keskustelemassa Miki Liukkosen ja Sanna Karlströmin kanssa proosan taiteesta ja siitä, mitä runoilijat tuovat siihen. Keskustelu oli antoisa, siinä oli näkemystä ja intohimoakin. Dialogi pakottaa perustelemaan (itselleenkin), ja on hienoa kuulla kollegojen näkemyksiä. Pohdimme, miten runouden ja proosan kirjoittaminen eroaa toisistaan, onko runoilijan suhde kieleen erilainen kuin prosaistin, missä runouden ja proosan erot tulevat ehkä dramaattisimmin näkyviin, mitä hittoa tarkoittaa "lyyrinen proosa" (ei mitään), miksi haluamme kirjoittaa (myös) proosaa, mitä romaanimuoto voi mahdollistaa jne.

Yksi esimerkki siitä, missä välisemme ero taiteilijoina tuli selvästi näkyviin, oli suhde lauseyksikköön. Kiinnittyykö lukijan huomio proosassa yksittäiseen lauseeseen samalla tavalla kuin runossa: Miki sanoi että ei, Sanna ja minä olimme päinvastaista mieltä - meille lauseiden kelailu yhä uudelleen on kirjan oleellinen anti. Ymmärrän kuitenkin myös Mikin näkökulman ja halun edetä "siltamaisesti", kun Sanna ja minä taas pysähdymme tuijottamaan "lätäkköä". Lauseiden välisten suhteiden perkaamisen nautinto on peruskokemukseni genrestä riippumatta.

Huomaan nyt, että keskustelu inspiroi minua todella paljon. Olen ollut jälleen luottavaisempi kielen kanssa. Minusta on ylipäätään yhä vaikeampaa kirjoittaa seuraava kirja siksi, että osaamisen painolastia on edellisten kirjojen muodossa kertynyt jo niin paljon. Tehtäväni on pyrkiä tuosta osaamisesta eroon. Mitä enemmän takana on kirjoja, sitä enemmän on erityyppistä osaamista ja erilaisia vaivoin opeteltuja poetiikkoja, joista täytyy irtautua, jotta voi tehdä jotakin uutta. Tuo osaamisesta luopuminen on kirja kirjalta yhä hitaampi prosessi. Haavoittuvuus: nahanluonti.

Rakentamisesta

Turun Kirjamessujen aikana en ehtinyt kirjoittaa blogiin (blogipäivä on lauantai). Työn alla on romaanin lisäksi nyt muutama muu teos. Ne ilmestyvät aikanaan. Lajien moninaisuus vaikuttaa työhöni aina edistävästi. Olen hyvä haistamaan, mihin teokseen mikin asia, ajatus, tilakokemus, impressio, ongelma, havainto tai kohtaus kuuluu.

Ylipäätään kirjoitan asioi(s)ta, jotka itse halua(isi)n muistaa. Tai mitä, minkä halua(isi)n nähdä. Kirja on yhdeltä osaltaan yritys palata. Palata takaisin johonkin, tietysti myös yritys muuntaa se muuksi. Ja kaikki tapahtuu yksinäisyydessä. Kaikki pilkku- ja sanavalinnat. Niistä tulee niin tuttuja, että on joka kerta hyvin vaikea myöhemmin - kirjan ilmestyttyä - ymmärtää, että lukija ei ole nähnyt tekstiä aiemmin eikä laillani kyllästynyt siihen. Ja lukijakin haluaa nähdä ja omalta osaltaan myös, tiedostamattaan ehkä, palata johonkin. Se jokin on eri kuin omani. Sen täytyy olla.

Kaikki tekstin ”tosiseikat” ovat rakennettuja, siis tulkinnanvaraisia. Silloin kun puhutaan ”vaikeasta” kirjallisuudesta, mietin usein: tuleeko vaikeuden tunne siitä, että lukijan täytyy itse rakentaa? Luoda merkitykset ja yhteydet, upota alitajuntansa (ehkä ahdistaviin ja ristiriitaisin) viesteihin.

Se mitä ei ole

Kirjoittaminen pyörii aika paljon sen ympärillä, että jotakin ei ole. Ja se lähtee usein laajasta surun kokemuksesta. Ei surutyöstä, vaan pohjasurusta. Se mikä puuttuu, se täytyy rakentaa, pystyttää. Ja jokin asettuu uudella tavalla tilaansa, kun kirjoittaa. Mutta näitä ei näe etukäteen, edes kokemuksen myötä. Insinööri voi suunnitella etukäteen, mutta kirjailija seikkailee eikä ole koskaan turvassa tai perillä.

Ainoa mahdollinen teko

Kirjoittaessa minulla on yksinkertainen periaate: kirjoitan sellaista, minkä itse haluaisin lukea. En ilahduttaakseni tai raivostuttaakseni ketään. En vastaamaan mihinkään odotuksiin tai saadakseni päänsilityksiä, hyväksyntää. En tehdäkseni vaikutuksen. Kirjoitan sen, mikä olisi voinut olla totta (ja surrealismissa kaikki on yhtä totta). Kirjoitan mitä muistan, unesta, pelosta, häpeästä, matkasta, rytmikokonaisuudesta, sarjasta. Kirjoittaminen lähtee vapaaehtoisesta itsensä ulkopuolelle sulkemisesta. Kirjoitan: se riittää. Se on ainoa mahdollinen teko.

Suikaleiden repimisestä

Tulikin taas taukoa, koska tein tässä välissä muita kirjoitustöitä, ja romaani on jatkanut elämäänsä erilaisina irtolappusina, kuittien ja kirjekuorien taakse kirjoitettuina merkintöinä. Yksikään kirjani ei ole syntynyt mitenkään kompaktisti, vaan muistiinpanot lojuvat pitkin asuntoa, eri käsilaukuissa, hupparin taskuissa, pianon päällä ja yöpöydällä. Ja kuitenkin se kaikki lopulta löytää paikkansa teoksessa. Tämä työ on totaalisen kaaoksen ja mitä ankarimman kurinalaisuuden kummallinen liitto. Ensin revitään tuhatmäärin suikaleita ja sitten ne kiinnitetään hyvin, hyvin huolellisesti.

Valmis on aina keskeneräinen

Olen pitänyt blogitaukoa kesän kunniaksi, mutta palaan nyt jälleen lauantaipäivitysrytmiin. Työn alla oleva romaani tahtoo paljon muutakin kuin ryhtyä kirjaksi. Tällä hetkellä se tahtoo seurustella: kirjoitan sen rinnalla teoksia, jotka eivät liity siihen mitenkään. Kuitenkin tämän rinnakkaisprosessin johdosta siitä luultavasti paljolti tulee se, millaisena se aikanaan kansien välissä näyttää. Yleensä jo ideavaiheessa tiedän, mikä aihio tulee päätymään mihinkin teokseen - ne ovat kielellisestikin keskenään niin erilaisia. On myös lohdullista, että useimmiten ainakin JOKIN teoksista etenee, kun muut pysyttelevät hiljaa taustalla.

Lapsena ja nuorena kuvittelin jostakin syystä, että kirjat ovat "valmiina" olemassa jossakin, kunnes joku kaivaa ne esiin eli tunkee paperille sanat oikeassa järjestyksessä - hiukan kuin kuvittelisi, että muodottoman graniittilohkareen sisällä odottaa valmis veistos, kunhan vain hiukkasen jaksaa vaivautua, lyö pari iskua graniittiin... Pieni, liikuttava kuvitelma, josta on enää vaikea saada kunnolla kiinni. Kirja on valmis, kun käsikirjoitus lähtee painoon; muuten korjaamisen prosessi olisi ikuinen, eli kirjoittaja jäisi ikiajoiksi roikkumaan fantasiaansa täydellisestä taideteoksesta (ja, huom! itsestään täydellisenä, haavoittumattomana - tämä olisi vielä huonompi juttu, jos kyseessä olisi aikuisen ihmisen visio taiteen tekemisestä). Yksikään teos ei valmistuisi. Onneksi työssä ei ole kyse ihanteiden hellimisestä ja kiinnipitämisestä vaan jakamisesta: työ on annettava maailmalle. Sen jälkeen voi tulla jälleen uusi työ.

Eri teosten rinnakkain kirjoittaminen auttaa osaltaan juuri tässä: harhaisten kuvitelmien näivettämisessä ja itse työhön keskittymisessä.

Vapaudesta

Kirjoittamisen vapaus perustuu rajoituksiin. Mitä ankarampi sääntö, ehto tai rajoite, sitä vapaampaa itse luominen on. Tarvitaan vain jotakin tiukasti määriteltyä. Materiaalin itsessään merkitsemien rajoitusten lisäksi.

Miten sinua rakastinkaan, kieli!

Kieli, tuo oikkuileva rakastettu, joka kykenee nostattamaan valtamerenkokoisen kiukun ja epätoivon. Olen toistakymmentä vuotta visualisoinut kirjoittajan mielessäni nöyräksi hahmoksi, joka joka päivä on polvillaan muurin edessä, joka päivä koputtaa muuria. Muuri ei antaudu vaan pysyy muurina, mutta raapii verille nyrkin ja sormet (tietysti, tämä alahan kuuluu masokisteille). Jonakin päivänä (jos tuuri käy) muuriin lopulta kaikesta koputtelusta syntyy hiuksenhieno halkeama, jota voi yrittää käydä suurentamaan. Siellä välkähtelee, siellä odottaa The Kieli, uusi mahdollisuus.  Siellä ovat sanat joita muovata ja juoksuttaa, joilla täyttää paperi, maailma. Mutta ennen sitä: muuria, koputtelua, raivostuttavaa polvillaanoloa.

Salakirjoitusta

Tänään olen seuraavan romaanini asemesta kirjoittanut vallan muuta teosta, joka itse asiassa julkaistaan ennen romaania. Ajatukseni ovat niin kiinni töissäni, etten saa blogiin kasaan kovin "koosteista" lyhytkirjoitusta. Tosin se ei ole tarpeenkaan, tämähän on työpäiväkirjamainen blogi, jossa prosessin näkyvyys sallitaan. Minun pitäisi ehkä muutenkin nojata yhä enemmän New Sentence -tyyppisiin tekniikoihin, sekä kaunokirjallisessa tuotannossa ja elämässä, heh.

Raskasta ei ole itse kirjoittaminen, vaan tähän työhön erottamattomasti liittyvä emotionaalinen vuoristorata. Viime ajat olen jälleen taiteillut tyypillisten huippujen ja "syöksyahdinkojen" maastoissa, kun nämä työn alla olevat teokseni paljastavat vuoron perään mahdollisuuksiaan ja umpikujiaan. Kuitenkin pohjalla on aina solidimpi pohja ja jatkuva vakaus: tietoisuus siitä, että olen omasta tahdostani tehnyt sellaista mitä haluan tehdä ja tutkinut taiteen keinoin minua kiinnostavia kysymyksiä. Vaikka välillä nuo kysymykset pirstoutuvat salakirjoitukseksi, jonka parissa saan pitkään taistella.

Lukijan blokki

Päivitän blogia lauantaisin, mutta viime lauantai jäi väliin, koska olin koko päivän kiinni.

Olen kamppaillut lukemisen kanssa viime ajat. Vaikka luen koko ajan ja kaikkea, tietoa ja kaunoa, runoa ja proosaa sekaisin, mikään genre, tyyli tai tapa ei nyt herätä minua oudosta kielellisestä talviunesta, jossa olen jo pitkään harhaillut. Yleensä toisten kirjoittamat kirjat merkitsevät ihan konkreettista keidasta kaiken aikataulutetun arkikuvion keskellä. Muu perhe menee aina ennen minua nukkumaan, ja rakastan lueskella etenkin iltaisin, kun olen viimeisenä hereillä ja on rauhallista ja hiljaista. Nykyinen lukemiseen ja kieleen liittyvä hibernaatio on hämmentävä ja ahdistavakin tila. Se osoittaa jälleen kerran selvästi, että kirjoittajan koti ei ole vain fyysisessä asunnossa vaan mitä konkreettisimmin myös kielessä. Ja silloin kun kielen sisällä ei ole mukava olla, tulee nopeasti koditon fiilis. Kirjoittajan blokki -nimisestä ilmiöstä en ole kärsinyt, mutta voisin puhua kohdallani nyt kyllä lukijan blokista.

Mistä pitäisi kirjoittaa?

En koskaan neuvo omia kirjoitusoppilaitani kirjoittamaan omasta elämästään. En tietenkään myöskään kiellä kirjoittamasta siitä. Mutta näkemykseni on, että jos kirjoittaa liian läheltä itseä, yliminä-nimisen tuomarin sensuuri iskee mitä todennäköisimmin. Minusta taiteellisesti vapauttavinta on kirjoittaa jonkin rajoitteen tai leikin kautta ja ottaa vaikkapa umpimähkäisestä teoksesta muutama lause lähtökohdaksi. Silloin pääsee hyvinkin "henkilökohtaiseen" kieleen kiinni, kun ei ole alitajuista tarvetta "todistaa" (tai väistellä) jotakin. Ne lähtökohtaiset, umpimähkäisestä teoksesta napatut lauseet ovat materiaalia, jolle voi heti tehdä jotakin; ja myöhemmin ne voi poistaa valmiista tekstistä kokonaan. Mutta tiedän, että omasta elämästä usein neuvotaan kirjoittamaan, koska "sen tuntee parhaiten". Jotkut kirjoittavatkin siitä hyvin - tulkintani mukaan siksi, että he kirjoittavat valitsemaansa tyylilajia tai genreä hyvin.

Lienee selvää tämän vuodatuksen jälkeen, että en kirjoita omaelämäkerrallisia teoksia. Sama pätee tekeillä olevaan romaaniini. Tässä vaiheessa kaikki siinä on vielä hämmennystä, kysymysmerkkiä ja outoutta.

Kirjoittajan työ on päättymätön

Edellinen blogiteksti jäi hieman ilmaan ja sai jäädäkin, koska koko työpäiväkirjabloggaamisen idea on representoida keskeneräisyyttä, keinottomuutta ja muuta työskentelyprosessin kannalta oleellista. Solmimattomat langanpäät ovat tuskallisia vain, jos tavoitteena on hygieeninen viimeistely. On eri asia pyrkiä työssään täydellisyyteen kuin pyrkiä rehellisyyteen. Täydellisyyden himo on ansa, joka sisältää oman mahdottomuutensa: kukaan ei tiedä, mitä täydellisyys on. Jo tämänkin tähden sen tavoittelu on ajanhukkaa. Rehellisyys on asia erikseen. Kirjoittaja tietää varmasti sekä aivoillaan että sydämellään, onko ollut rehellinen työssään: onko antautunut omalle reikäisyydelleen sekä tekstin loputtomalle ja kauhealle keskeneräisyydelle, onko häivyttänyt tarpeensa esitellä omaa ajatteluaan tekstissä ("olen ajatellut tätä ja tätäkin, se kaikki on tungettava tähän teokseen"), onko luopunut sanoilla poseeraamisesta. Joka kerta yhä uudestaan samat sudenkuopat, minkä tähden ajatus "valmiista" kirjasta on aika paradoksaalinen. Kirja on valmis, kun tekijä pystyy luopumaan valmiuden vaatimuksesta (ja muista tekosyistä).

Osaamisen ansa

Osaaminen on kirottua. Se on tosi ansa. Haluaisin olla niskan päällä, kontrolloida tekstiä, haluaisin olla puikoissa, luotsata koko roskan alusta päätökseen siististi, johdonmukaisesti.

Näinhän ei tule käymään.

Jos se olisi siistiä ja johdonmukaista, se muistuttaisi bussia, joka ajaa pysäkiltä toiselle. Toisinaan mietinkin, että tiettyyn pisteeseen asti ehkä voisi vielä valita sen bussin. Eikä ajaa päämäärättömiä kehiä milloin hevospelillä, milloin resiinalla. 

Olennon palvelemisesta

Uusi käsikirjoitus on kasvoton, tuntematon, jäsentymätön Olento, jota palvelee aikansa, kunnes on uuden Olennon vuoro. Se on kuin outo rakastuminen: täysin järjenvastainen sitoutuminen johonkin, josta ei tiedä mitään. Kun Olennon kanssa alkaa vähitellen sujua, sen (tai hänen - Olento on aika hallitseva tapaus) seurassa haluaa olla yhä enemmän, sitten ihan koko ajan. Kaikki muut suhteet kärsivät, koska Olento on niin ihana. Mikä tajuton riemu ja onni, että olennonkaltainen Olento osuikin omalle kohdalle! Mutta sitten suhteen ongelmat alkavat tulla näkyviin, Olennon epätäydellisyys alkaa todella rassata. Ja viimein Olennosta haluaa vain eroon.

Soittakaa Paranoid!

Olen ollut samalla kustantajalla (Tammi) kymmenen vuotta. Kaikki on sujunut hyvin, ja kustantaja on suhtautunut ymmärtäväisesti pikkutarkkaan viilailuuni, dramaattisiin puuskiini ja muihin rasittaviin ominaisuuksiini. Suhde kustantajaan on erään kollegani mukaan ”tärkein ihmissuhde perheen jälkeen”. En uskalla olla toista mieltä. Kyseessä on äärimmäistä luottamusta edellyttävä kuvio, jossa (ainakin kirjailijan) monimutkaiset ja työläästi nimettävät tuntemukset risteilevät ammattimaisen työskentelyn panssaripinnan alla. Kauheinta on joka ainoa kerta, kun pitää näyttää uuden kässärin ensimmäisiä luonnoksia. Ne ovat aika epämääräisiä suhteessa siihen, mitä niistä jonakin päivänä on kehittyvä. Kun olen lähettänyt ”lukemista” ja kun palaveripäivä sitten koittaa ja lähestyn lyijyisin askelin kustantamoni uljasta rakennusta Helsingin keskustassa, ajatukset pyörivät masentuneissa kehäpäätelmissä. Miten on mahdollista, että menin näyttämään kustantajalleni tekstiä, joka on vuosisadan surkein tekele? Näenkö kustantajani kasvoilta, että tuotoksiani ei jatkossa kaivata? Näenkö sen heti hänen hymyttömyydestään? Tai hymyileekö hän päinvastoin liikaa? Ja niin edelleen.

Mikäpä EI olisi romaani?

Mikä on romaani? Siitä minulla ei ole aavistustakaan, mutta teen jatkossa yhä uusia ehdotuksia kirjojen muodossa, jos Luoja suo ja terveys sallii. En tiedä myöskään mikä on runokokoelma, mutta olen tehnyt sillä saralla kolme ehdotusta. Kirjallisuuden tullivartijat voivat keskittyä rajanvetoihin & määritelmiin, minua ne eivät kiinnosta. Tietämättömyyteni on paitsi nautinnollinen olotila myös välttämätön lähtökohta taiteelliselle työlle. Vuosien mittaan yhä syvenevä tietämättömyys ja hämmästys.

Autiomaan ylitys

Olen saapunut tämän uuden romaanini kanssa autiomaan reunalle. Kutsun kirjoittamisen tätä vaihetta autiomaaksi: tästä aavikko alkaa, pitkä tasanko ja raskas ylitys, joka jälleen kerran täytyy vain jaksaa. Autiomaakokemus johtuu siitä, että tulevan kirjan kieli ei ole vielä läheskään kristallisoitunut minulle. Kieli muuttuu ja kiusaa autiomaassa, se on kuin polttava aurinko, jolta ei saa mitään suojaa. Jonkin minussa täytyy asettua toiseen asentoon, omaksua uusi asenne, jotta kieli voi muuttua: juuri tämä on se raskas ja ahdistava. Kieleen liittyy paljon tuskallista, koska kyse on vanhan metodin hajoamisesta ja uuden kaapimisesta kokoon monien epäonnistumisten kautta.  Oppilaani ovat usein hämmästyneitä, kun kerron, että voin kirjoittaa samalla kielellä vain yhden kirjan. Kielen kanssa ei todellakaan ole mitään pysyvää varmuutta tai lopullista perilläoloa. Aavikko on kohdattava joka kirjan kohdalla uudestaan ja erikseen. Kaikki alkaa aina alusta: tyhjästä. Aiemmat kirjat eivät auta. Niiden kielestä eroon pääseminen on työläs prosessi.

Autiomaavaihe tuntuu joka kerta loputtomalta ja tukahduttavalta – määränpäätä ei näy missään, kaikki on kuivaa ja kuollutta; hetkinen, onko tuossa vihdoin jotain vihreää, ehkä uuden kielen alku; ei, sehän on vain kangastus… Ja aavikkoa kestää ja kestää, kuukausikaupalla: en edes tiedä tarkalleen, mikä aina lopulta auttaa puskemaan aavikon ylitse: uteliaisuus, jääräpäisyys vai jokin muu.

Työmusiikki

Tänään aprillipäivänä 2017 käynnistän tämän blogin. Blogissa kirjoitan sekalaisista huomioista, joita kirjaa kirjoittaessa mieleen nousee. Kirjoitan paraikaa toista romaaniani, mutten siis käsittele suoraan sitä.

En ole löytänyt vielä tämän tulevan romaanini työmusiikkia. Hämmentävä ja poikkeuksellinen tilanne. Jokaisella kirjallani on ollut joukko ikiomia teoksia, joita olen työn edetessä kuunnella satoja kertoja, kunnes kirja on ollut valmis. Tampereen Roosalupi-keikalla eräs yleisön edustaja kysyi minulta, pystynkö myöhemmin kuuntelemaan niitä musiikkiteoksia, jotka ovat siivittäneet kulloistakin kirjaprojektiani. Kysymys oli hieno ja oivaltava. Vastaus on, etten pysty pitkään aikaan kirjan valmistumisen jälkeen vastaanottamaan sitä musiikkimaailmaa, joka on osaltaan johtanut teokseni syntymiseen. Ne ovat täynnä sen nimenomaisen teoksen merkityksiä, ja edustavat tunnerytmiä ja laajempaa työenergistä ilmaisua, jota kuuntelemalla pääsin aiemmin nopeasti juuri siihen, artikuloituu sanataiteellisen työhön käsiksi. Ja uuden kirjan kirjoittaminen on aina alkanut (tai vauhdittunut) siitä, että ne oikeat musiikkiteokset manifestoituvat minulle. Nyt kuuntelen kaikenlaista klassista ristiin rastiin (no, joku Brahms ei tule kyseeseen, omien rajoitusteni tähden), mutta vielä on piilossa se, mikä osaltaan tulee musiikin muodossa antamaan osviittaa tulevasta romaanista. Yleensä konserttomuotoiset teokset (solistinen käsittely + orkesteri vastapoolina sille) tukevat työskentelyäni, samoin kamarimusiikin intiimiys ja toisaalta aivan toinen äärilaita eli oopperataide. Nyt harhailen vielä tämän työmusiikkiasian kanssa, kuin korvani nukkuisivat.