Olen saapunut tämän uuden romaanini kanssa autiomaan reunalle.
Kutsun kirjoittamisen tätä vaihetta autiomaaksi: tästä aavikko alkaa, pitkä
tasanko ja raskas ylitys, joka jälleen kerran täytyy vain jaksaa. Autiomaakokemus
johtuu siitä, että tulevan kirjan kieli ei ole vielä läheskään
kristallisoitunut minulle. Kieli muuttuu ja kiusaa autiomaassa, se on kuin
polttava aurinko, jolta ei saa mitään suojaa. Jonkin minussa täytyy asettua
toiseen asentoon, omaksua uusi asenne, jotta kieli voi muuttua: juuri tämä on
se raskas ja ahdistava. Kieleen liittyy paljon tuskallista, koska kyse on
vanhan metodin hajoamisesta ja uuden kaapimisesta kokoon monien
epäonnistumisten kautta. Oppilaani ovat
usein hämmästyneitä, kun kerron, että voin kirjoittaa samalla kielellä vain
yhden kirjan. Kielen kanssa ei todellakaan ole mitään pysyvää varmuutta tai lopullista
perilläoloa. Aavikko on kohdattava joka kirjan kohdalla uudestaan ja erikseen.
Kaikki alkaa aina alusta: tyhjästä. Aiemmat kirjat eivät auta. Niiden kielestä
eroon pääseminen on työläs prosessi.
Autiomaavaihe tuntuu joka kerta loputtomalta ja tukahduttavalta – määränpäätä ei näy missään, kaikki on kuivaa ja kuollutta; hetkinen, onko tuossa vihdoin jotain vihreää, ehkä uuden kielen alku; ei, sehän on vain kangastus… Ja aavikkoa kestää ja kestää, kuukausikaupalla: en edes tiedä tarkalleen, mikä aina lopulta auttaa puskemaan aavikon ylitse: uteliaisuus, jääräpäisyys vai jokin muu.
Autiomaavaihe tuntuu joka kerta loputtomalta ja tukahduttavalta – määränpäätä ei näy missään, kaikki on kuivaa ja kuollutta; hetkinen, onko tuossa vihdoin jotain vihreää, ehkä uuden kielen alku; ei, sehän on vain kangastus… Ja aavikkoa kestää ja kestää, kuukausikaupalla: en edes tiedä tarkalleen, mikä aina lopulta auttaa puskemaan aavikon ylitse: uteliaisuus, jääräpäisyys vai jokin muu.
Tunnistan hyvin autiomaan ja sen tukahduttavuuden. Samoin 'yhden teoksen kielen'. Se on juuri niin! Uuden kirjan kielen odottaminen on kuin multana oloa jollekin joka tekee syntymistä, ehkä. Aina sitä epäilee: syntyykö se enää? Eikä tunnu ainakaan siltä kuin olisi syntymässä mitään kaunista, vaan joku juurisellerin tyyppinen rumilus, jossa on lonkeroita ja karvoja ja joka painaa palleaa. Ei ole mukavaa olla multana sellaiselle köntsälle. Se on tummaa painavaa pitkää LOPUTONTA olemista, on mahdotonta nähdä tai hengittää, tympeä haju sieraimissa koko ajan. Ja sitten jonakin päivänä se jokin on olemassa eikä multaa enää tarvita. Multa varisee pois ja taas pystyy hengittämään ja näkemään ja elämään, kun ei tarvitse varata kaikkea voimaa mukulalle.
VastaaPoistaKiitos Katja. Kyllä, on raskasta olla alustana jollekin. Eikä oikeastaan auta, että on kokenut saman jo monta kertaa ennenkin. Kieleen liittyy niin paljon sellaista pakahduttavaa olemista, ennen kuin sieltä pilkistää jotakin elinvoimaista vihdoin ulos. Oma duuninsa onkin sitten seuloa ne elinvoimaiset rehut kasvukyvyttömien joukosta.
PoistaTästä syntyy aika vahvasti vaikutelma, että taidat olla prosaistinakin runoilija. Voin tunnistaa tuon ajatuksen, että uutta kirjaa varten pitää keksiä uusi kieli (tai omalla kohdallani ehkä en puhuisi suorastaan uuden kielen keksimisestä, mutta ainakin jonkinlaisesta "puhdistuksesta", pitää jatkuvasti siivota pois omia maneerejaan). Runouden osalta se tuntuu selvältä. Mutta onko se niin romaanien kanssakin? Itsehän en ole proosaa kirjoittanut, joten en voi verrata omiin kokemuksiini, mutta kuulostaa aika työläältä prosessilta. Oletko muuten ihan pysyvämmin ajatellut keskittyä proosaan vai vieläkö joskus kirjoitat runojakin?
VastaaPoistaKiitos Markku. Nostit esiin todella keskeisiä seikkoja.
VastaaPoistaKaikki lähtee kohdallani siitä, että ne aiempien kirjojen jutut eivät vain enää toimi uudessa kirjassa. Se pitää rakentaa alusta alkaen eli tyhjästä, ja koska kirjallisuus on käytännössä kieltä, niin - .
Mitä tulee noihin genrejakoihin: en viihdy oikein niiden kanssa, ne tuntuvat aina aika väkinäisiltä. En myöskään työskentele niin, että ajattelisin kirjoittavani "proosaa" tai "runoutta", vaan teen vain sitä, mitä kulloinkin tulee (kutsun itse tätä yksinkertaisesti "harjoittelemiseksi", ihan kuten musiikissakin). Jossakin vaiheessa niistä möykyistä sitten tulee kai jotakin. Arviosi työläydestä on varsin osuva. Olen joskus miettinyt itsekin, olisiko toisenlainen työekonomia kohdallani mahdollinen; en tiedä. En vain osaa toista tapaa.
Minusta bloggari nimeltään Juha K. totesi naulan kantaan: "Jokainen ilmaisu vaikuttaa punnitulta ja hiotulta. Kritiikeissä tätä on selitetty viittaamalla Vuolan taustaan runoilijana, mutta itse en ymmärrä, miksei hiottua kieltä voisi pitää itsestään selvänä ja välttämättömänä osana romaanitaidetta" (http://juhakoonkirjat.blogspot.fi/2016/12/sinikka-vuola-replika-tammi-2016.html).
Täsmälleen. Sen PITÄISI olla itsestään selvä ja välttämättömän osa romaanitaidetta.
Ja viimeiseen kysymykseesi: kirjoitan jatkuvasti sekaisin kaikkea, usein vuoropäivinä eri tyyleillä. Runojen jatkuva lukeminen usuttaa usein jatkamaan "dialogia" runoilijan kanssa paperilla. Mutta julkaistaanko minulta vielä sekä proosaa että runoja, sen näyttää vain aika.