Olen ollut samalla kustantajalla (Tammi) kymmenen vuotta.
Kaikki on sujunut hyvin, ja kustantaja on suhtautunut ymmärtäväisesti pikkutarkkaan
viilailuuni, dramaattisiin puuskiini ja muihin rasittaviin ominaisuuksiini. Suhde
kustantajaan on erään kollegani mukaan ”tärkein ihmissuhde perheen jälkeen”. En
uskalla olla toista mieltä. Kyseessä on äärimmäistä luottamusta edellyttävä kuvio,
jossa (ainakin kirjailijan) monimutkaiset ja työläästi nimettävät tuntemukset
risteilevät ammattimaisen työskentelyn panssaripinnan alla. Kauheinta on joka
ainoa kerta, kun pitää näyttää uuden kässärin ensimmäisiä luonnoksia. Ne ovat aika
epämääräisiä suhteessa siihen, mitä niistä jonakin päivänä on kehittyvä. Kun
olen lähettänyt ”lukemista” ja kun palaveripäivä sitten koittaa ja lähestyn lyijyisin
askelin kustantamoni uljasta rakennusta Helsingin keskustassa, ajatukset
pyörivät masentuneissa kehäpäätelmissä. Miten on mahdollista, että menin
näyttämään kustantajalleni tekstiä, joka on vuosisadan surkein tekele? Näenkö
kustantajani kasvoilta, että tuotoksiani ei jatkossa kaivata? Näenkö sen
heti hänen hymyttömyydestään? Tai hymyileekö hän päinvastoin liikaa? Ja niin
edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti