lauantai 22. huhtikuuta 2017

Soittakaa Paranoid!

Olen ollut samalla kustantajalla (Tammi) kymmenen vuotta. Kaikki on sujunut hyvin, ja kustantaja on suhtautunut ymmärtäväisesti pikkutarkkaan viilailuuni, dramaattisiin puuskiini ja muihin rasittaviin ominaisuuksiini. Suhde kustantajaan on erään kollegani mukaan ”tärkein ihmissuhde perheen jälkeen”. En uskalla olla toista mieltä. Kyseessä on äärimmäistä luottamusta edellyttävä kuvio, jossa (ainakin kirjailijan) monimutkaiset ja työläästi nimettävät tuntemukset risteilevät ammattimaisen työskentelyn panssaripinnan alla. Kauheinta on joka ainoa kerta, kun pitää näyttää uuden kässärin ensimmäisiä luonnoksia. Ne ovat aika epämääräisiä suhteessa siihen, mitä niistä jonakin päivänä on kehittyvä. Kun olen lähettänyt ”lukemista” ja kun palaveripäivä sitten koittaa ja lähestyn lyijyisin askelin kustantamoni uljasta rakennusta Helsingin keskustassa, ajatukset pyörivät masentuneissa kehäpäätelmissä. Miten on mahdollista, että menin näyttämään kustantajalleni tekstiä, joka on vuosisadan surkein tekele? Näenkö kustantajani kasvoilta, että tuotoksiani ei jatkossa kaivata? Näenkö sen heti hänen hymyttömyydestään? Tai hymyileekö hän päinvastoin liikaa? Ja niin edelleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti