Kieli, tuo oikkuileva rakastettu, joka kykenee nostattamaan valtamerenkokoisen kiukun ja epätoivon. Olen toistakymmentä vuotta visualisoinut kirjoittajan mielessäni nöyräksi hahmoksi, joka joka päivä on polvillaan muurin edessä, joka päivä koputtaa muuria. Muuri ei antaudu vaan pysyy muurina, mutta raapii verille nyrkin ja sormet (tietysti, tämä alahan kuuluu masokisteille). Jonakin päivänä (jos tuuri käy) muuriin lopulta kaikesta koputtelusta syntyy hiuksenhieno halkeama, jota voi yrittää käydä suurentamaan. Siellä välkähtelee, siellä odottaa The Kieli, uusi mahdollisuus. Siellä ovat sanat joita muovata ja juoksuttaa, joilla täyttää paperi, maailma. Mutta ennen sitä: muuria, koputtelua, raivostuttavaa polvillaanoloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti