lauantai 5. elokuuta 2017

Valmis on aina keskeneräinen

Olen pitänyt blogitaukoa kesän kunniaksi, mutta palaan nyt jälleen lauantaipäivitysrytmiin. Työn alla oleva romaani tahtoo paljon muutakin kuin ryhtyä kirjaksi. Tällä hetkellä se tahtoo seurustella: kirjoitan sen rinnalla teoksia, jotka eivät liity siihen mitenkään. Kuitenkin tämän rinnakkaisprosessin johdosta siitä luultavasti paljolti tulee se, millaisena se aikanaan kansien välissä näyttää. Yleensä jo ideavaiheessa tiedän, mikä aihio tulee päätymään mihinkin teokseen - ne ovat kielellisestikin keskenään niin erilaisia. On myös lohdullista, että useimmiten ainakin JOKIN teoksista etenee, kun muut pysyttelevät hiljaa taustalla.

Lapsena ja nuorena kuvittelin jostakin syystä, että kirjat ovat "valmiina" olemassa jossakin, kunnes joku kaivaa ne esiin eli tunkee paperille sanat oikeassa järjestyksessä - hiukan kuin kuvittelisi, että muodottoman graniittilohkareen sisällä odottaa valmis veistos, kunhan vain hiukkasen jaksaa vaivautua, lyö pari iskua graniittiin... Pieni, liikuttava kuvitelma, josta on enää vaikea saada kunnolla kiinni. Kirja on valmis, kun käsikirjoitus lähtee painoon; muuten korjaamisen prosessi olisi ikuinen, eli kirjoittaja jäisi ikiajoiksi roikkumaan fantasiaansa täydellisestä taideteoksesta (ja, huom! itsestään täydellisenä, haavoittumattomana - tämä olisi vielä huonompi juttu, jos kyseessä olisi aikuisen ihmisen visio taiteen tekemisestä). Yksikään teos ei valmistuisi. Onneksi työssä ei ole kyse ihanteiden hellimisestä ja kiinnipitämisestä vaan jakamisesta: työ on annettava maailmalle. Sen jälkeen voi tulla jälleen uusi työ.

Eri teosten rinnakkain kirjoittaminen auttaa osaltaan juuri tässä: harhaisten kuvitelmien näivettämisessä ja itse työhön keskittymisessä.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Vapaudesta

Kirjoittamisen vapaus perustuu rajoituksiin. Mitä ankarampi sääntö, ehto tai rajoite, sitä vapaampaa itse luominen on. Tarvitaan vain jotakin tiukasti määriteltyä. Materiaalin itsessään merkitsemien rajoitusten lisäksi.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Miten sinua rakastinkaan, kieli!

Kieli, tuo oikkuileva rakastettu, joka kykenee nostattamaan valtamerenkokoisen kiukun ja epätoivon. Olen toistakymmentä vuotta visualisoinut kirjoittajan mielessäni nöyräksi hahmoksi, joka joka päivä on polvillaan muurin edessä, joka päivä koputtaa muuria. Muuri ei antaudu vaan pysyy muurina, mutta raapii verille nyrkin ja sormet (tietysti, tämä alahan kuuluu masokisteille). Jonakin päivänä (jos tuuri käy) muuriin lopulta kaikesta koputtelusta syntyy hiuksenhieno halkeama, jota voi yrittää käydä suurentamaan. Siellä välkähtelee, siellä odottaa The Kieli, uusi mahdollisuus.  Siellä ovat sanat joita muovata ja juoksuttaa, joilla täyttää paperi, maailma. Mutta ennen sitä: muuria, koputtelua, raivostuttavaa polvillaanoloa.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Salakirjoitusta

Tänään olen seuraavan romaanini asemesta kirjoittanut vallan muuta teosta, joka itse asiassa julkaistaan ennen romaania. Ajatukseni ovat niin kiinni töissäni, etten saa blogiin kasaan kovin "koosteista" lyhytkirjoitusta. Tosin se ei ole tarpeenkaan, tämähän on työpäiväkirjamainen blogi, jossa prosessin näkyvyys sallitaan. Minun pitäisi ehkä muutenkin nojata yhä enemmän New Sentence -tyyppisiin tekniikoihin, sekä kaunokirjallisessa tuotannossa ja elämässä, heh.

Raskasta ei ole itse kirjoittaminen, vaan tähän työhön erottamattomasti liittyvä emotionaalinen vuoristorata. Viime ajat olen jälleen taiteillut tyypillisten huippujen ja "syöksyahdinkojen" maastoissa, kun nämä työn alla olevat teokseni paljastavat vuoron perään mahdollisuuksiaan ja umpikujiaan. Kuitenkin pohjalla on aina solidimpi pohja ja jatkuva vakaus: tietoisuus siitä, että olen omasta tahdostani tehnyt sellaista mitä haluan tehdä ja tutkinut taiteen keinoin minua kiinnostavia kysymyksiä. Vaikka välillä nuo kysymykset pirstoutuvat salakirjoitukseksi, jonka parissa saan pitkään taistella.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Lukijan blokki

Päivitän blogia lauantaisin, mutta viime lauantai jäi väliin, koska olin koko päivän kiinni.

Olen kamppaillut lukemisen kanssa viime ajat. Vaikka luen koko ajan ja kaikkea, tietoa ja kaunoa, runoa ja proosaa sekaisin, mikään genre, tyyli tai tapa ei nyt herätä minua oudosta kielellisestä talviunesta, jossa olen jo pitkään harhaillut. Yleensä toisten kirjoittamat kirjat merkitsevät ihan konkreettista keidasta kaiken aikataulutetun arkikuvion keskellä. Muu perhe menee aina ennen minua nukkumaan, ja rakastan lueskella etenkin iltaisin, kun olen viimeisenä hereillä ja on rauhallista ja hiljaista. Nykyinen lukemiseen ja kieleen liittyvä hibernaatio on hämmentävä ja ahdistavakin tila. Se osoittaa jälleen kerran selvästi, että kirjoittajan koti ei ole vain fyysisessä asunnossa vaan mitä konkreettisimmin myös kielessä. Ja silloin kun kielen sisällä ei ole mukava olla, tulee nopeasti koditon fiilis. Kirjoittajan blokki -nimisestä ilmiöstä en ole kärsinyt, mutta voisin puhua kohdallani nyt kyllä lukijan blokista.

lauantai 20. toukokuuta 2017

Mistä pitäisi kirjoittaa?


En koskaan neuvo omia kirjoitusoppilaitani kirjoittamaan omasta elämästään. En tietenkään myöskään kiellä kirjoittamasta siitä. Mutta näkemykseni on, että jos kirjoittaa liian läheltä itseä, yliminä-nimisen tuomarin sensuuri iskee mitä todennäköisimmin. Minusta taiteellisesti vapauttavinta on kirjoittaa jonkin rajoitteen tai leikin kautta ja ottaa vaikkapa umpimähkäisestä teoksesta muutama lause lähtökohdaksi. Silloin pääsee hyvinkin "henkilökohtaiseen" kieleen kiinni, kun ei ole alitajuista tarvetta "todistaa" (tai väistellä) jotakin. Ne lähtökohtaiset, umpimähkäisestä teoksesta napatut lauseet ovat materiaalia, jolle voi heti tehdä jotakin; ja myöhemmin ne voi poistaa valmiista tekstistä kokonaan. Mutta tiedän, että omasta elämästä usein neuvotaan kirjoittamaan, koska "sen tuntee parhaiten". Jotkut kirjoittavatkin siitä hyvin - tulkintani mukaan siksi, että he kirjoittavat valitsemaansa tyylilajia tai genreä hyvin.
Lienee selvää tämän vuodatuksen jälkeen, että en kirjoita omaelämäkerrallisia teoksia. Sama pätee tekeillä olevaan romaaniini. Tässä vaiheessa kaikki siinä on vielä hämmennystä, kysymysmerkkiä ja outoutta.

lauantai 13. toukokuuta 2017

Kirjoittajan työ on päättymätön

Edellinen blogiteksti jäi hieman ilmaan ja sai jäädäkin, koska koko työpäiväkirjabloggaamisen idea on representoida keskeneräisyyttä, keinottomuutta ja muuta työskentelyprosessin kannalta oleellista. Solmimattomat langanpäät ovat tuskallisia vain, jos tavoitteena on hygieeninen viimeistely. On eri asia pyrkiä työssään täydellisyyteen kuin pyrkiä rehellisyyteen. Täydellisyyden himo on ansa, joka sisältää oman mahdottomuutensa: kukaan ei tiedä, mitä täydellisyys on. Jo tämänkin tähden sen tavoittelu on ajanhukkaa. Rehellisyys on asia erikseen. Kirjoittaja tietää varmasti sekä aivoillaan että sydämellään, onko ollut rehellinen työssään: onko antautunut omalle reikäisyydelleen sekä tekstin loputtomalle ja kauhealle keskeneräisyydelle, onko häivyttänyt tarpeensa esitellä omaa ajatteluaan tekstissä ("olen ajatellut tätä ja tätäkin, se kaikki on tungettava tähän teokseen"), onko luopunut sanoilla poseeraamisesta. Joka kerta yhä uudestaan samat sudenkuopat, minkä tähden ajatus "valmiista" kirjasta on aika paradoksaalinen. Kirja on valmis, kun tekijä pystyy luopumaan valmiuden vaatimuksesta (ja muista tekosyistä).