En koskaan neuvo omia kirjoitusoppilaitani kirjoittamaan omasta elämästään. En tietenkään myöskään kiellä kirjoittamasta siitä. Mutta näkemykseni on, että jos kirjoittaa liian läheltä itseä, yliminä-nimisen tuomarin sensuuri iskee mitä todennäköisimmin. Minusta taiteellisesti
vapauttavinta on kirjoittaa jonkin rajoitteen tai leikin kautta ja ottaa
vaikkapa umpimähkäisestä teoksesta muutama lause lähtökohdaksi.
Silloin pääsee hyvinkin "henkilökohtaiseen" kieleen kiinni, kun ei
ole alitajuista tarvetta "todistaa" (tai väistellä) jotakin. Ne lähtökohtaiset, umpimähkäisestä teoksesta napatut lauseet ovat materiaalia, jolle voi heti tehdä jotakin; ja myöhemmin ne voi poistaa
valmiista tekstistä kokonaan. Mutta tiedän, että omasta elämästä usein neuvotaan kirjoittamaan, koska "sen tuntee parhaiten". Jotkut kirjoittavatkin siitä hyvin - tulkintani mukaan siksi, että he kirjoittavat valitsemaansa tyylilajia tai genreä hyvin.
Työblogi, jossa kirjoitan tulevan romaanini kirjoitusprosessin aikana mieleen nousevista jutuista: oheisajatusten työpäiväkirja siis. En avaudu romaanini perusideasta, vaan niistä yleisemmistä mietteistä, jotka luova työ minuun kirjoittaa. Vastaan mahdollisiin kommentteihin, jos osaan ja ehdin.
lauantai 20. toukokuuta 2017
Mistä pitäisi kirjoittaa?
lauantai 13. toukokuuta 2017
Kirjoittajan työ on päättymätön
Edellinen blogiteksti jäi hieman ilmaan ja sai jäädäkin, koska koko työpäiväkirjabloggaamisen idea on representoida keskeneräisyyttä, keinottomuutta ja muuta työskentelyprosessin kannalta oleellista. Solmimattomat langanpäät ovat tuskallisia vain, jos tavoitteena on hygieeninen viimeistely. On eri asia pyrkiä työssään täydellisyyteen kuin pyrkiä rehellisyyteen. Täydellisyyden himo on ansa, joka sisältää oman mahdottomuutensa: kukaan ei tiedä, mitä täydellisyys on. Jo tämänkin tähden sen tavoittelu on ajanhukkaa. Rehellisyys on asia erikseen. Kirjoittaja tietää varmasti sekä aivoillaan että sydämellään, onko ollut rehellinen työssään: onko antautunut omalle reikäisyydelleen sekä tekstin loputtomalle ja kauhealle keskeneräisyydelle, onko häivyttänyt tarpeensa esitellä omaa ajatteluaan tekstissä ("olen ajatellut tätä ja tätäkin, se kaikki on tungettava tähän teokseen"), onko luopunut sanoilla poseeraamisesta. Joka kerta yhä uudestaan samat sudenkuopat, minkä tähden ajatus "valmiista" kirjasta on aika paradoksaalinen. Kirja on valmis, kun tekijä pystyy luopumaan valmiuden vaatimuksesta (ja muista tekosyistä).
lauantai 6. toukokuuta 2017
Osaamisen ansa
Osaaminen on kirottua. Se on tosi ansa. Haluaisin olla niskan päällä, kontrolloida tekstiä, haluaisin olla puikoissa, luotsata koko roskan alusta päätökseen siististi, johdonmukaisesti.
Näinhän ei tule käymään.
Jos se olisi siistiä ja johdonmukaista, se muistuttaisi bussia, joka ajaa pysäkiltä toiselle. Toisinaan mietinkin, että tiettyyn pisteeseen asti ehkä voisi vielä valita sen bussin. Eikä ajaa päämäärättömiä kehiä milloin hevospelillä, milloin resiinalla.
Näinhän ei tule käymään.
Jos se olisi siistiä ja johdonmukaista, se muistuttaisi bussia, joka ajaa pysäkiltä toiselle. Toisinaan mietinkin, että tiettyyn pisteeseen asti ehkä voisi vielä valita sen bussin. Eikä ajaa päämäärättömiä kehiä milloin hevospelillä, milloin resiinalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)