Se mitä ei ole

Kirjoittaminen pyörii aika paljon sen ympärillä, että jotakin ei ole. Ja se lähtee usein laajasta surun kokemuksesta. Ei surutyöstä, vaan pohjasurusta. Se mikä puuttuu, se täytyy rakentaa, pystyttää. Ja jokin asettuu uudella tavalla tilaansa, kun kirjoittaa. Mutta näitä ei näe etukäteen, edes kokemuksen myötä. Insinööri voi suunnitella etukäteen, mutta kirjailija seikkailee eikä ole koskaan turvassa tai perillä.

Ainoa mahdollinen teko

Kirjoittaessa minulla on yksinkertainen periaate: kirjoitan sellaista, minkä itse haluaisin lukea. En ilahduttaakseni tai raivostuttaakseni ketään. En vastaamaan mihinkään odotuksiin tai saadakseni päänsilityksiä, hyväksyntää. En tehdäkseni vaikutuksen. Kirjoitan sen, mikä olisi voinut olla totta (ja surrealismissa kaikki on yhtä totta). Kirjoitan mitä muistan, unesta, pelosta, häpeästä, matkasta, rytmikokonaisuudesta, sarjasta. Kirjoittaminen lähtee vapaaehtoisesta itsensä ulkopuolelle sulkemisesta. Kirjoitan: se riittää. Se on ainoa mahdollinen teko.

Suikaleiden repimisestä

Tulikin taas taukoa, koska tein tässä välissä muita kirjoitustöitä, ja romaani on jatkanut elämäänsä erilaisina irtolappusina, kuittien ja kirjekuorien taakse kirjoitettuina merkintöinä. Yksikään kirjani ei ole syntynyt mitenkään kompaktisti, vaan muistiinpanot lojuvat pitkin asuntoa, eri käsilaukuissa, hupparin taskuissa, pianon päällä ja yöpöydällä. Ja kuitenkin se kaikki lopulta löytää paikkansa teoksessa. Tämä työ on totaalisen kaaoksen ja mitä ankarimman kurinalaisuuden kummallinen liitto. Ensin revitään tuhatmäärin suikaleita ja sitten ne kiinnitetään hyvin, hyvin huolellisesti.