Mistä pitäisi kirjoittaa?

En koskaan neuvo omia kirjoitusoppilaitani kirjoittamaan omasta elämästään. En tietenkään myöskään kiellä kirjoittamasta siitä. Mutta näkemykseni on, että jos kirjoittaa liian läheltä itseä, yliminä-nimisen tuomarin sensuuri iskee mitä todennäköisimmin. Minusta taiteellisesti vapauttavinta on kirjoittaa jonkin rajoitteen tai leikin kautta ja ottaa vaikkapa umpimähkäisestä teoksesta muutama lause lähtökohdaksi. Silloin pääsee hyvinkin "henkilökohtaiseen" kieleen kiinni, kun ei ole alitajuista tarvetta "todistaa" (tai väistellä) jotakin. Ne lähtökohtaiset, umpimähkäisestä teoksesta napatut lauseet ovat materiaalia, jolle voi heti tehdä jotakin; ja myöhemmin ne voi poistaa valmiista tekstistä kokonaan. Mutta tiedän, että omasta elämästä usein neuvotaan kirjoittamaan, koska "sen tuntee parhaiten". Jotkut kirjoittavatkin siitä hyvin - tulkintani mukaan siksi, että he kirjoittavat valitsemaansa tyylilajia tai genreä hyvin.

Lienee selvää tämän vuodatuksen jälkeen, että en kirjoita omaelämäkerrallisia teoksia. Sama pätee tekeillä olevaan romaaniini. Tässä vaiheessa kaikki siinä on vielä hämmennystä, kysymysmerkkiä ja outoutta.

Kirjoittajan työ on päättymätön

Edellinen blogiteksti jäi hieman ilmaan ja sai jäädäkin, koska koko työpäiväkirjabloggaamisen idea on representoida keskeneräisyyttä, keinottomuutta ja muuta työskentelyprosessin kannalta oleellista. Solmimattomat langanpäät ovat tuskallisia vain, jos tavoitteena on hygieeninen viimeistely. On eri asia pyrkiä työssään täydellisyyteen kuin pyrkiä rehellisyyteen. Täydellisyyden himo on ansa, joka sisältää oman mahdottomuutensa: kukaan ei tiedä, mitä täydellisyys on. Jo tämänkin tähden sen tavoittelu on ajanhukkaa. Rehellisyys on asia erikseen. Kirjoittaja tietää varmasti sekä aivoillaan että sydämellään, onko ollut rehellinen työssään: onko antautunut omalle reikäisyydelleen sekä tekstin loputtomalle ja kauhealle keskeneräisyydelle, onko häivyttänyt tarpeensa esitellä omaa ajatteluaan tekstissä ("olen ajatellut tätä ja tätäkin, se kaikki on tungettava tähän teokseen"), onko luopunut sanoilla poseeraamisesta. Joka kerta yhä uudestaan samat sudenkuopat, minkä tähden ajatus "valmiista" kirjasta on aika paradoksaalinen. Kirja on valmis, kun tekijä pystyy luopumaan valmiuden vaatimuksesta (ja muista tekosyistä).

Osaamisen ansa

Osaaminen on kirottua. Se on tosi ansa. Haluaisin olla niskan päällä, kontrolloida tekstiä, haluaisin olla puikoissa, luotsata koko roskan alusta päätökseen siististi, johdonmukaisesti.

Näinhän ei tule käymään.

Jos se olisi siistiä ja johdonmukaista, se muistuttaisi bussia, joka ajaa pysäkiltä toiselle. Toisinaan mietinkin, että tiettyyn pisteeseen asti ehkä voisi vielä valita sen bussin. Eikä ajaa päämäärättömiä kehiä milloin hevospelillä, milloin resiinalla. 

Olennon palvelemisesta

Uusi käsikirjoitus on kasvoton, tuntematon, jäsentymätön Olento, jota palvelee aikansa, kunnes on uuden Olennon vuoro. Se on kuin outo rakastuminen: täysin järjenvastainen sitoutuminen johonkin, josta ei tiedä mitään. Kun Olennon kanssa alkaa vähitellen sujua, sen (tai hänen - Olento on aika hallitseva tapaus) seurassa haluaa olla yhä enemmän, sitten ihan koko ajan. Kaikki muut suhteet kärsivät, koska Olento on niin ihana. Mikä tajuton riemu ja onni, että olennonkaltainen Olento osuikin omalle kohdalle! Mutta sitten suhteen ongelmat alkavat tulla näkyviin, Olennon epätäydellisyys alkaa todella rassata. Ja viimein Olennosta haluaa vain eroon.

Soittakaa Paranoid!

Olen ollut samalla kustantajalla (Tammi) kymmenen vuotta. Kaikki on sujunut hyvin, ja kustantaja on suhtautunut ymmärtäväisesti pikkutarkkaan viilailuuni, dramaattisiin puuskiini ja muihin rasittaviin ominaisuuksiini. Suhde kustantajaan on erään kollegani mukaan ”tärkein ihmissuhde perheen jälkeen”. En uskalla olla toista mieltä. Kyseessä on äärimmäistä luottamusta edellyttävä kuvio, jossa (ainakin kirjailijan) monimutkaiset ja työläästi nimettävät tuntemukset risteilevät ammattimaisen työskentelyn panssaripinnan alla. Kauheinta on joka ainoa kerta, kun pitää näyttää uuden kässärin ensimmäisiä luonnoksia. Ne ovat aika epämääräisiä suhteessa siihen, mitä niistä jonakin päivänä on kehittyvä. Kun olen lähettänyt ”lukemista” ja kun palaveripäivä sitten koittaa ja lähestyn lyijyisin askelin kustantamoni uljasta rakennusta Helsingin keskustassa, ajatukset pyörivät masentuneissa kehäpäätelmissä. Miten on mahdollista, että menin näyttämään kustantajalleni tekstiä, joka on vuosisadan surkein tekele? Näenkö kustantajani kasvoilta, että tuotoksiani ei jatkossa kaivata? Näenkö sen heti hänen hymyttömyydestään? Tai hymyileekö hän päinvastoin liikaa? Ja niin edelleen.

Mikäpä EI olisi romaani?

Mikä on romaani? Siitä minulla ei ole aavistustakaan, mutta teen jatkossa yhä uusia ehdotuksia kirjojen muodossa, jos Luoja suo ja terveys sallii. En tiedä myöskään mikä on runokokoelma, mutta olen tehnyt sillä saralla kolme ehdotusta. Kirjallisuuden tullivartijat voivat keskittyä rajanvetoihin & määritelmiin, minua ne eivät kiinnosta. Tietämättömyyteni on paitsi nautinnollinen olotila myös välttämätön lähtökohta taiteelliselle työlle. Vuosien mittaan yhä syvenevä tietämättömyys ja hämmästys.

Autiomaan ylitys

Olen saapunut tämän uuden romaanini kanssa autiomaan reunalle. Kutsun kirjoittamisen tätä vaihetta autiomaaksi: tästä aavikko alkaa, pitkä tasanko ja raskas ylitys, joka jälleen kerran täytyy vain jaksaa. Autiomaakokemus johtuu siitä, että tulevan kirjan kieli ei ole vielä läheskään kristallisoitunut minulle. Kieli muuttuu ja kiusaa autiomaassa, se on kuin polttava aurinko, jolta ei saa mitään suojaa. Jonkin minussa täytyy asettua toiseen asentoon, omaksua uusi asenne, jotta kieli voi muuttua: juuri tämä on se raskas ja ahdistava. Kieleen liittyy paljon tuskallista, koska kyse on vanhan metodin hajoamisesta ja uuden kaapimisesta kokoon monien epäonnistumisten kautta.  Oppilaani ovat usein hämmästyneitä, kun kerron, että voin kirjoittaa samalla kielellä vain yhden kirjan. Kielen kanssa ei todellakaan ole mitään pysyvää varmuutta tai lopullista perilläoloa. Aavikko on kohdattava joka kirjan kohdalla uudestaan ja erikseen. Kaikki alkaa aina alusta: tyhjästä. Aiemmat kirjat eivät auta. Niiden kielestä eroon pääseminen on työläs prosessi.

Autiomaavaihe tuntuu joka kerta loputtomalta ja tukahduttavalta – määränpäätä ei näy missään, kaikki on kuivaa ja kuollutta; hetkinen, onko tuossa vihdoin jotain vihreää, ehkä uuden kielen alku; ei, sehän on vain kangastus… Ja aavikkoa kestää ja kestää, kuukausikaupalla: en edes tiedä tarkalleen, mikä aina lopulta auttaa puskemaan aavikon ylitse: uteliaisuus, jääräpäisyys vai jokin muu.