Olennon palvelemisesta

Uusi käsikirjoitus on kasvoton, tuntematon, jäsentymätön Olento, jota palvelee aikansa, kunnes on uuden Olennon vuoro. Se on kuin outo rakastuminen: täysin järjenvastainen sitoutuminen johonkin, josta ei tiedä mitään. Kun Olennon kanssa alkaa vähitellen sujua, sen (tai hänen - Olento on aika hallitseva tapaus) seurassa haluaa olla yhä enemmän, sitten ihan koko ajan. Kaikki muut suhteet kärsivät, koska Olento on niin ihana. Mikä tajuton riemu ja onni, että olennonkaltainen Olento osuikin omalle kohdalle! Mutta sitten suhteen ongelmat alkavat tulla näkyviin, Olennon epätäydellisyys alkaa todella rassata. Ja viimein Olennosta haluaa vain eroon.

Soittakaa Paranoid!

Olen ollut samalla kustantajalla (Tammi) kymmenen vuotta. Kaikki on sujunut hyvin, ja kustantaja on suhtautunut ymmärtäväisesti pikkutarkkaan viilailuuni, dramaattisiin puuskiini ja muihin rasittaviin ominaisuuksiini. Suhde kustantajaan on erään kollegani mukaan ”tärkein ihmissuhde perheen jälkeen”. En uskalla olla toista mieltä. Kyseessä on äärimmäistä luottamusta edellyttävä kuvio, jossa (ainakin kirjailijan) monimutkaiset ja työläästi nimettävät tuntemukset risteilevät ammattimaisen työskentelyn panssaripinnan alla. Kauheinta on joka ainoa kerta, kun pitää näyttää uuden kässärin ensimmäisiä luonnoksia. Ne ovat aika epämääräisiä suhteessa siihen, mitä niistä jonakin päivänä on kehittyvä. Kun olen lähettänyt ”lukemista” ja kun palaveripäivä sitten koittaa ja lähestyn lyijyisin askelin kustantamoni uljasta rakennusta Helsingin keskustassa, ajatukset pyörivät masentuneissa kehäpäätelmissä. Miten on mahdollista, että menin näyttämään kustantajalleni tekstiä, joka on vuosisadan surkein tekele? Näenkö kustantajani kasvoilta, että tuotoksiani ei jatkossa kaivata? Näenkö sen heti hänen hymyttömyydestään? Tai hymyileekö hän päinvastoin liikaa? Ja niin edelleen.

Mikäpä EI olisi romaani?

Mikä on romaani? Siitä minulla ei ole aavistustakaan, mutta teen jatkossa yhä uusia ehdotuksia kirjojen muodossa, jos Luoja suo ja terveys sallii. En tiedä myöskään mikä on runokokoelma, mutta olen tehnyt sillä saralla kolme ehdotusta. Kirjallisuuden tullivartijat voivat keskittyä rajanvetoihin & määritelmiin, minua ne eivät kiinnosta. Tietämättömyyteni on paitsi nautinnollinen olotila myös välttämätön lähtökohta taiteelliselle työlle. Vuosien mittaan yhä syvenevä tietämättömyys ja hämmästys.

Autiomaan ylitys

Olen saapunut tämän uuden romaanini kanssa autiomaan reunalle. Kutsun kirjoittamisen tätä vaihetta autiomaaksi: tästä aavikko alkaa, pitkä tasanko ja raskas ylitys, joka jälleen kerran täytyy vain jaksaa. Autiomaakokemus johtuu siitä, että tulevan kirjan kieli ei ole vielä läheskään kristallisoitunut minulle. Kieli muuttuu ja kiusaa autiomaassa, se on kuin polttava aurinko, jolta ei saa mitään suojaa. Jonkin minussa täytyy asettua toiseen asentoon, omaksua uusi asenne, jotta kieli voi muuttua: juuri tämä on se raskas ja ahdistava. Kieleen liittyy paljon tuskallista, koska kyse on vanhan metodin hajoamisesta ja uuden kaapimisesta kokoon monien epäonnistumisten kautta.  Oppilaani ovat usein hämmästyneitä, kun kerron, että voin kirjoittaa samalla kielellä vain yhden kirjan. Kielen kanssa ei todellakaan ole mitään pysyvää varmuutta tai lopullista perilläoloa. Aavikko on kohdattava joka kirjan kohdalla uudestaan ja erikseen. Kaikki alkaa aina alusta: tyhjästä. Aiemmat kirjat eivät auta. Niiden kielestä eroon pääseminen on työläs prosessi.

Autiomaavaihe tuntuu joka kerta loputtomalta ja tukahduttavalta – määränpäätä ei näy missään, kaikki on kuivaa ja kuollutta; hetkinen, onko tuossa vihdoin jotain vihreää, ehkä uuden kielen alku; ei, sehän on vain kangastus… Ja aavikkoa kestää ja kestää, kuukausikaupalla: en edes tiedä tarkalleen, mikä aina lopulta auttaa puskemaan aavikon ylitse: uteliaisuus, jääräpäisyys vai jokin muu.

Työmusiikki

Tänään aprillipäivänä 2017 käynnistän tämän blogin. Blogissa kirjoitan sekalaisista huomioista, joita kirjaa kirjoittaessa mieleen nousee. Kirjoitan paraikaa toista romaaniani, mutten siis käsittele suoraan sitä.

En ole löytänyt vielä tämän tulevan romaanini työmusiikkia. Hämmentävä ja poikkeuksellinen tilanne. Jokaisella kirjallani on ollut joukko ikiomia teoksia, joita olen työn edetessä kuunnella satoja kertoja, kunnes kirja on ollut valmis. Tampereen Roosalupi-keikalla eräs yleisön edustaja kysyi minulta, pystynkö myöhemmin kuuntelemaan niitä musiikkiteoksia, jotka ovat siivittäneet kulloistakin kirjaprojektiani. Kysymys oli hieno ja oivaltava. Vastaus on, etten pysty pitkään aikaan kirjan valmistumisen jälkeen vastaanottamaan sitä musiikkimaailmaa, joka on osaltaan johtanut teokseni syntymiseen. Ne ovat täynnä sen nimenomaisen teoksen merkityksiä, ja edustavat tunnerytmiä ja laajempaa työenergistä ilmaisua, jota kuuntelemalla pääsin aiemmin nopeasti juuri siihen, artikuloituu sanataiteellisen työhön käsiksi. Ja uuden kirjan kirjoittaminen on aina alkanut (tai vauhdittunut) siitä, että ne oikeat musiikkiteokset manifestoituvat minulle. Nyt kuuntelen kaikenlaista klassista ristiin rastiin (no, joku Brahms ei tule kyseeseen, omien rajoitusteni tähden), mutta vielä on piilossa se, mikä osaltaan tulee musiikin muodossa antamaan osviittaa tulevasta romaanista. Yleensä konserttomuotoiset teokset (solistinen käsittely + orkesteri vastapoolina sille) tukevat työskentelyäni, samoin kamarimusiikin intiimiys ja toisaalta aivan toinen äärilaita eli oopperataide. Nyt harhailen vielä tämän työmusiikkiasian kanssa, kuin korvani nukkuisivat.