Lauseen hurma ja nahanluonnin ahdinko

Viime tiistaina olin Otavan kirjakaupan iltapäiväsalongissa 

keskustelemassa Miki Liukkosen ja Sanna Karlströmin kanssa proosan taiteesta ja siitä, mitä runoilijat tuovat siihen. Keskustelu oli antoisa, siinä oli näkemystä ja intohimoakin. Dialogi pakottaa perustelemaan (itselleenkin), ja on hienoa kuulla kollegojen näkemyksiä. Pohdimme, miten runouden ja proosan kirjoittaminen eroaa toisistaan, onko runoilijan suhde kieleen erilainen kuin prosaistin, missä runouden ja proosan erot tulevat ehkä dramaattisimmin näkyviin, mitä hittoa tarkoittaa "lyyrinen proosa" (ei mitään), miksi haluamme kirjoittaa (myös) proosaa, mitä romaanimuoto voi mahdollistaa jne.

Yksi esimerkki siitä, missä välisemme ero taiteilijoina tuli selvästi näkyviin, oli suhde lauseyksikköön. Kiinnittyykö lukijan huomio proosassa yksittäiseen lauseeseen samalla tavalla kuin runossa: Miki sanoi että ei, Sanna ja minä olimme päinvastaista mieltä - meille lauseiden kelailu yhä uudelleen on kirjan oleellinen anti. Ymmärrän kuitenkin myös Mikin näkökulman ja halun edetä "siltamaisesti", kun Sanna ja minä taas pysähdymme tuijottamaan "lätäkköä". Lauseiden välisten suhteiden perkaamisen nautinto on peruskokemukseni genrestä riippumatta.

Huomaan nyt, että keskustelu inspiroi minua todella paljon. Olen ollut jälleen luottavaisempi kielen kanssa. Minusta on ylipäätään yhä vaikeampaa kirjoittaa seuraava kirja siksi, että osaamisen painolastia on edellisten kirjojen muodossa kertynyt jo niin paljon. Tehtäväni on pyrkiä tuosta osaamisesta eroon. Mitä enemmän takana on kirjoja, sitä enemmän on erityyppistä osaamista ja erilaisia vaivoin opeteltuja poetiikkoja, joista täytyy irtautua, jotta voi tehdä jotakin uutta. Tuo osaamisesta luopuminen on kirja kirjalta yhä hitaampi prosessi. Haavoittuvuus: nahanluonti.

Rakentamisesta

Turun Kirjamessujen aikana en ehtinyt kirjoittaa blogiin (blogipäivä on lauantai). Työn alla on romaanin lisäksi nyt muutama muu teos. Ne ilmestyvät aikanaan. Lajien moninaisuus vaikuttaa työhöni aina edistävästi. Olen hyvä haistamaan, mihin teokseen mikin asia, ajatus, tilakokemus, impressio, ongelma, havainto tai kohtaus kuuluu.

Ylipäätään kirjoitan asioi(s)ta, jotka itse halua(isi)n muistaa. Tai mitä, minkä halua(isi)n nähdä. Kirja on yhdeltä osaltaan yritys palata. Palata takaisin johonkin, tietysti myös yritys muuntaa se muuksi. Ja kaikki tapahtuu yksinäisyydessä. Kaikki pilkku- ja sanavalinnat. Niistä tulee niin tuttuja, että on joka kerta hyvin vaikea myöhemmin - kirjan ilmestyttyä - ymmärtää, että lukija ei ole nähnyt tekstiä aiemmin eikä laillani kyllästynyt siihen. Ja lukijakin haluaa nähdä ja omalta osaltaan myös, tiedostamattaan ehkä, palata johonkin. Se jokin on eri kuin omani. Sen täytyy olla.

Kaikki tekstin ”tosiseikat” ovat rakennettuja, siis tulkinnanvaraisia. Silloin kun puhutaan ”vaikeasta” kirjallisuudesta, mietin usein: tuleeko vaikeuden tunne siitä, että lukijan täytyy itse rakentaa? Luoda merkitykset ja yhteydet, upota alitajuntansa (ehkä ahdistaviin ja ristiriitaisin) viesteihin.

Se mitä ei ole

Kirjoittaminen pyörii aika paljon sen ympärillä, että jotakin ei ole. Ja se lähtee usein laajasta surun kokemuksesta. Ei surutyöstä, vaan pohjasurusta. Se mikä puuttuu, se täytyy rakentaa, pystyttää. Ja jokin asettuu uudella tavalla tilaansa, kun kirjoittaa. Mutta näitä ei näe etukäteen, edes kokemuksen myötä. Insinööri voi suunnitella etukäteen, mutta kirjailija seikkailee eikä ole koskaan turvassa tai perillä.

Ainoa mahdollinen teko

Kirjoittaessa minulla on yksinkertainen periaate: kirjoitan sellaista, minkä itse haluaisin lukea. En ilahduttaakseni tai raivostuttaakseni ketään. En vastaamaan mihinkään odotuksiin tai saadakseni päänsilityksiä, hyväksyntää. En tehdäkseni vaikutuksen. Kirjoitan sen, mikä olisi voinut olla totta (ja surrealismissa kaikki on yhtä totta). Kirjoitan mitä muistan, unesta, pelosta, häpeästä, matkasta, rytmikokonaisuudesta, sarjasta. Kirjoittaminen lähtee vapaaehtoisesta itsensä ulkopuolelle sulkemisesta. Kirjoitan: se riittää. Se on ainoa mahdollinen teko.

Suikaleiden repimisestä

Tulikin taas taukoa, koska tein tässä välissä muita kirjoitustöitä, ja romaani on jatkanut elämäänsä erilaisina irtolappusina, kuittien ja kirjekuorien taakse kirjoitettuina merkintöinä. Yksikään kirjani ei ole syntynyt mitenkään kompaktisti, vaan muistiinpanot lojuvat pitkin asuntoa, eri käsilaukuissa, hupparin taskuissa, pianon päällä ja yöpöydällä. Ja kuitenkin se kaikki lopulta löytää paikkansa teoksessa. Tämä työ on totaalisen kaaoksen ja mitä ankarimman kurinalaisuuden kummallinen liitto. Ensin revitään tuhatmäärin suikaleita ja sitten ne kiinnitetään hyvin, hyvin huolellisesti.

Valmis on aina keskeneräinen

Olen pitänyt blogitaukoa kesän kunniaksi, mutta palaan nyt jälleen lauantaipäivitysrytmiin. Työn alla oleva romaani tahtoo paljon muutakin kuin ryhtyä kirjaksi. Tällä hetkellä se tahtoo seurustella: kirjoitan sen rinnalla teoksia, jotka eivät liity siihen mitenkään. Kuitenkin tämän rinnakkaisprosessin johdosta siitä luultavasti paljolti tulee se, millaisena se aikanaan kansien välissä näyttää. Yleensä jo ideavaiheessa tiedän, mikä aihio tulee päätymään mihinkin teokseen - ne ovat kielellisestikin keskenään niin erilaisia. On myös lohdullista, että useimmiten ainakin JOKIN teoksista etenee, kun muut pysyttelevät hiljaa taustalla.

Lapsena ja nuorena kuvittelin jostakin syystä, että kirjat ovat "valmiina" olemassa jossakin, kunnes joku kaivaa ne esiin eli tunkee paperille sanat oikeassa järjestyksessä - hiukan kuin kuvittelisi, että muodottoman graniittilohkareen sisällä odottaa valmis veistos, kunhan vain hiukkasen jaksaa vaivautua, lyö pari iskua graniittiin... Pieni, liikuttava kuvitelma, josta on enää vaikea saada kunnolla kiinni. Kirja on valmis, kun käsikirjoitus lähtee painoon; muuten korjaamisen prosessi olisi ikuinen, eli kirjoittaja jäisi ikiajoiksi roikkumaan fantasiaansa täydellisestä taideteoksesta (ja, huom! itsestään täydellisenä, haavoittumattomana - tämä olisi vielä huonompi juttu, jos kyseessä olisi aikuisen ihmisen visio taiteen tekemisestä). Yksikään teos ei valmistuisi. Onneksi työssä ei ole kyse ihanteiden hellimisestä ja kiinnipitämisestä vaan jakamisesta: työ on annettava maailmalle. Sen jälkeen voi tulla jälleen uusi työ.

Eri teosten rinnakkain kirjoittaminen auttaa osaltaan juuri tässä: harhaisten kuvitelmien näivettämisessä ja itse työhön keskittymisessä.

Vapaudesta

Kirjoittamisen vapaus perustuu rajoituksiin. Mitä ankarampi sääntö, ehto tai rajoite, sitä vapaampaa itse luominen on. Tarvitaan vain jotakin tiukasti määriteltyä. Materiaalin itsessään merkitsemien rajoitusten lisäksi.