Viime tiistaina olin Otavan kirjakaupan iltapäiväsalongissa
keskustelemassa Miki Liukkosen ja Sanna Karlströmin kanssa proosan taiteesta ja siitä, mitä runoilijat tuovat siihen. Keskustelu oli antoisa, siinä oli näkemystä ja intohimoakin. Dialogi pakottaa perustelemaan (itselleenkin), ja on hienoa kuulla kollegojen näkemyksiä. Pohdimme, miten runouden ja proosan kirjoittaminen eroaa toisistaan, onko runoilijan suhde kieleen erilainen kuin prosaistin, missä runouden ja proosan erot tulevat ehkä dramaattisimmin näkyviin, mitä hittoa tarkoittaa "lyyrinen proosa" (ei mitään), miksi haluamme kirjoittaa (myös) proosaa, mitä romaanimuoto voi mahdollistaa jne.
Yksi esimerkki siitä, missä välisemme ero taiteilijoina tuli selvästi näkyviin, oli suhde lauseyksikköön. Kiinnittyykö lukijan huomio proosassa yksittäiseen lauseeseen samalla tavalla kuin runossa: Miki sanoi että ei, Sanna ja minä olimme päinvastaista mieltä - meille lauseiden kelailu yhä uudelleen on kirjan oleellinen anti. Ymmärrän kuitenkin myös Mikin näkökulman ja halun edetä "siltamaisesti", kun Sanna ja minä taas pysähdymme tuijottamaan "lätäkköä". Lauseiden välisten suhteiden perkaamisen nautinto on peruskokemukseni genrestä riippumatta.
Huomaan nyt, että keskustelu inspiroi minua todella paljon. Olen ollut jälleen luottavaisempi kielen kanssa. Minusta on ylipäätään yhä vaikeampaa kirjoittaa seuraava kirja siksi, että osaamisen painolastia on edellisten kirjojen muodossa kertynyt jo niin paljon. Tehtäväni on pyrkiä tuosta osaamisesta eroon. Mitä enemmän takana on kirjoja, sitä enemmän
on erityyppistä osaamista ja erilaisia vaivoin opeteltuja poetiikkoja, joista
täytyy irtautua, jotta voi tehdä jotakin
uutta. Tuo osaamisesta luopuminen on kirja kirjalta yhä hitaampi prosessi. Haavoittuvuus: nahanluonti.
